HUhhellettä!

Siis vaikka nyt paukkuuki kovat pakkaset, ni elämä on nyt ollu oikeeta huhhellettä!!! Toisaalta ihan pirun nautittavaa, mut toisaalta nii pirun hiostavaa ja ahdistavaa ja tukahduttavaa ja tuskastuttavaa. Mutta siis NAUTITTAVAA =)

Oon joutunu isojen asioiden eteen, enkä osaa niitä nyt mitenkään purkaa, mutta ylös ne on kirjattava, jotta voin tulevaisuudessa tätäKIN vaihetta muistella sanallisen muistitallennuksen muodossa.

Mistähä sitä alottais...

- mä olen nyt ollut itse itseni tuuraaja omassa leipätyössäni. Päivät olen toiminut perhepäivähoitajana ja illalla, kun Meidän Julius alkaa iltapuuhille, ni meitsi on ajaa hurauttanu toimistohommiin. Mää oon teheny siis kahta työtä ja siinä samalla koittanu hoitaa kodin, koirat, miehen ja pojan. Luojalle kiitos Isäntä on erittäin vastuuntuntoinen isimies ja koti-ihminen, joten todellakaan en ole ollut yksin vastuussa mistään, vaan kaikki on hoidettu täysin yhdessä -tai jätetty hoitamatta =P kuten esim kodin siivoussiivous on nyt iha vaa pintapuolista ja ovia on suljettu sitä mukaan, ku törkyisyys on vieny voiton =P

mun perhevapaatuuraajaa siis sanoi itsensä irti siten, että hän jäi pois töistä tammikuun lopussa. Uusi tuuraaja tulee maaliskuun alussa, joten kuukauden tuuraan ite itteeni ja sit hoidan vielä perehdyttämishommat. Tämä aika vuodesta on maailman kiireisin aika firmassamme, joten on muuten työtuoli tullu taas tutuks.

työn tekeminen on ollut mukavaa, mutta emmä tota just nyt kaipaa! on paljon kivempi olla oman pojan kanssa kotona ja hoitaa siinä samalla muita pieniä ihmisten alkuja, jotka ovat mitä ihanampia ja viihdyttävimpiä!! =) heistä on seuraa niin Pojalle kuin mullekin =) Uskoisin, että jos oisin kahden Rakkaan Poikani kanssa kotona, ni meitä ei paljoo kotona näkyis, ku pitäs saaha toteuttaa sosiaalisuutta ja haalia pienelle kokemuksia ja elämyksiä. tällä äiti kuitenki taitais vain eniten ehkäistä sitä, että kodin seinät kaatuis päälle.

no tää helmikuu on ollut siis ajankäytöllisesti ja työajallisesti rankkaa aikaa, mutta ihminen on siitä pirun kätevä kone, että ku on pakko jaksaa, ni jaksaa. Lasten vanhemmat ovat tietoisia tästä mun kaksityövaiheesta, ovat hyväksyneet asian ja kehuneet, ettei musta näe, että olisin rasittunu ja väsy. Jotenki sitä vain löytää voimaa jaksaa olla oikeudenmukainen ja virikkeitä tarjoava hoitotäti, Poikaansa ylirakastunu huolehtiva ja mahdollisuuksia tarjoava äiti, täsmällinen ja tunnollinen taloushallinnonammattilainen - ja siinä sivussa aika hyväntuulinen, mutta suhteellisen hiljainen ja vakavamielinen vaimo ja emäntä.

-vakavamielisyyttä ja mietteliäisyyttä elämääni aiheuttaa tää mun suolisairaustsydemi... meitsihän on allerginen kaikille "täsmälääkkeille" mitä tähän tautiin on olemassa, joten mua on lääkitty Remicade nimisellä biologisella lääkkeellä. Lääke tiputetaan suoneen 8 viikon välein. Sitä ei tiputeta, mikäli potilas sairastaa jotain tulehdustautia, virustautia, lunssaa, suujuttuja yms yms yms. Nooh, tammikuussa menin sovitulle tiputuskäynnille, ni ei muhun tiputettukaan lääkettä, sillä multa oli revitty viisaudenhampaat veks. tiputusta siirrettiin 2vko eteenpäin. (10 vko alkaa olee sellanen maksimi meikäläisellä, että voi olla tiputtamatta) Ku 10 vko tuli täyteen, ni mulla oli paha lunssa, joten taas siirrettiin viikolla tiputusta. Sen viikon aikana jouduin soittaa vattapolille, notta mikä kumma on, ku oon iha jumis. Mä aattelin jo sairastavani MS tautia, sillä musta tuntui ihan sille, miltä MS-sairastava näyttää. mun lihaksissa ei ollu mitään voimia ja liikkeellelähtö oli aina kovan työn takana. Mulla oli myös sellainen olo, että olisin reumaatikko. Nivelet oli IHA JUMIS ja kouristuksis. Kipuja oli aaltoillen, vuorotellen pikkunivelet ja isot nivelet, jumissa, jäykät, liikkumattomat. Sormet oli pahimmillaan kouristunu nyrkkiin sillee epäluonnollisessa asennossa. Välil lonkat ja polvet oli nii, et tuntu ettei oo mitään asiaa nousta istumaan saatika sitte kävelemään. Nilkat oli nii, ettei ollu mitään asiaa vinttiin tai alas, sillä portaissa ei vain päässyt kävelemään. Lapsia ei saanut nostettua syliin, sillä ranteet oli iha jäykät, eikä ne kestäny minkäänlaista painolastia tai kiertoliikettä. Perunoita ei pystynyt edes ajatuksissa kuorimaan, sillä sormissa ei ollu voimaa ja nivelet oli nii kipeet, ettei voimattomia sormia saanu ees liikkeelle.

Kylmä teki pahaa. Kuuma teki pahaa. Lepo jäykisti enemmän. Liike teki ilkeää, mutta sai paikat vetrymään niin, että jotenki sitä vaan sit kuitenki selvis kaikista noista edellä mainituista jutuista. Lapset sai iha joka ruoalla ravitsevaa ruokaa ja tarpeeksi =) Vinttiin ja alas tultiin hitaasti mutta onneksi varmasti =) Lapset pääsi syliin, vaikka täti oliki liikuntarajoitteinen =) ja kaikki suju pohojalaisella sisulla, hammasta purren ja ääneti kiroillen.

Ja mitä enemmän pysyi liikkeessä, sitä vetreämmäksi kävi ja hommat suju -kipuja oli, mut ne oli vaan merkki elämästä =P

Vattapolin väki oli asiasta huolissaan, sillä tilanne saattoi johtua itse suolitulehduksesta, tai siitä että tauti on puhkaissut minussa reuman, olisi vieroitusoireita lääkkeestä tai sit siitä, että olen ns allerginen tälle Remicadelle. Lääke jätettiin kokonaan pois, ja tilannetta tutkittiin verikokein. Tuloksia piti odottaa viikko, jonka aikana asialle ei vain voitu tehdä mitään. Kipulääkkeisiin sain risetin, mutta ku mä oon vähä sellanen kipulääkevastustaja, ni en käyttäny niitä. Panadolia otin sen 3g/vrk, mut ei se helpotusta tuonu.

Suoliki siinä sit pläjähti heikompaan happeen, johtuen kyllä ehkä enemmän iha ressistä, ku taudin aktivoitumisesta itestään. kai sitä on myönnettävä, että ressi vaivas, ku on tää kaks työtä, suunnaton halu elää perhe-elämää, pelko terveydentilasta, pelko tulevasta terveydentilasta ku ei tienny että mistä mikäki johtu. ja jokainen syy, mistä tilanne ois voinu johtua, oli niin iso, että jatko kunkin syyn kanssa elämisessä aiheuttaa jokatapauksessa isoja juttuja: reuma on reuma, tulehduksen aiheuttamat nivelkivut seuraisivat läpi elämän, vieroitusoireet tarkottais sitä, että en pärjää ilman lääkettä- ja ilman lääkettä pärjäämättömyys tarkoittais sitä, että lapsilukumäärä olisi kertakaikkiaan tässä. ja jos taasen olisin allerginen lääkkeelle, ni mulla ei ois enää taudille muuta hoitokeinoa ku kortisoni (jota ei voi niitä määriä käyttää kovin kauaa, ku mitä mun tarttis käyttää) tai sit paksunsuolen poistoleikkaus.

Tutustuin kuhunkin aiheeseen aikastalailla tarkoin ja mikään vaihtoehto ei kuulostanu hyvälle. Iski oikeen jonkinmoinen kriisi. Reuma tästä ny vielä puuttuiski!!!! Tulehduksen aiheuttamia nivelkipuja hoidettais kipulääkkeillä, joita mä vähän niinku vastustan-joten tiedän itestäni sen verran, että jos oisin koville kipulääkkeille joutunu, ni lääkehoito ei olisi onnistunut =/ Vieroitusoireet nostaisivat jälleen pinnalle sekundäärilapsettomuuden =( Ilman lääkettä pärjäämättömyys toisi eteen leikkauksen, joka on AI-KAS-TA iso juttu, noin niinku loppuelämää ajatellen.

Sekundäärilapsettomuutta mietin/mietittiin paljon. Ei me siihen uskota, että me koskaan edes hoidoilla ois toista lasta saatukaan, mutta se, että viedään viimeisetkin edes mahdollisuudet, ni se tuntu jotenki...ööö... surulliselta. Asiaa käsiteltäessä surullista-termille löytyi miljoona pahempaa voimakkaampaa ikävämpää lopullisempaa yms vastinetta, mutta ku mää oon jotenki niinku synnynnäisesti sillee niinku öö positiivinen ihminen, tai siis elämänasenne on sellaane niinkö positiivinen, ni en lähde tässä niitä eri mielialoissa käytettyjä "synonyymejä" käyttämään, sillä ne oli mun heikkojen hetkien ajatustenjuoksua, eikä niillä ollu mitään tekemistä realistisen tilanteen kanssa. Meitsi vaan suurenteli asioita ja oli niin lopullisen varma, että tää oli täsä. (siis lapsimäärä)

Ne ikävät asiat, ajatukset ja mielipiteet jää nyt senki takia käsittelemättä, että ne oli tosiaankin heikkojen hetkien romahduksia, ja ne välillä jopa hukutti alleen sen TOSIASIAN että meillä on jo yksi maailman arvokkain lahja: Meidän Julius! Meillä on JO paljon enemmän, kuin mitä monelle on annettu!! Miksi siis vain janoamme enemmän, vaikka olemme saaneet jo maailman eniten!!! LUOJAN KIITOS MEILLÄ ON JULIUS!!!! olemme hänestä maailman kiitollisimpia!!! Me olemme kiitollisia, että meille on hänet suotu! Emme kehtaa pyytää enempää, sillä olemme jo saaneet PALJON!!

Mutta kyllä äiti kapinoi sitä ajatusta vastaan, että Pieni Rakas Nurmilintumme ei saisi sisarusta! Hän kun on tämän reilun vuoden aikana osoittautunut erittäin sosiaaliseksi ja seurankipeäksi pieneksi ihmiseksi, joka voi sitä paremmin, mitä enemmän hänellä on päivän aikana seuraa muista pienistä ihmisistä. Niinä päivinä, kun meillä ei ole hoitolapsia, ni hän on aivan kuin yksinäinen eksynyt pieni hajuaistiton koiranpentu, joka etsii ja hamuaa seuraa. Ja kyse ei ole pelkästään siitä, että hän olisi huomionkipeä tai vaatisi vanhempien seuraa, vaan hän selvästi kaipaa niitä pieniä ystäviä, jotka tässä ruukaa olla. Ovella kun käy rapina, ni hän juoksee heti vastalle, että "KUKA YSTÄVÄ NYT TULI!?" ja ku ketään ei tulekaan, niin pettymys on KOVA!

Ja kapinoi äiti ja isi sitäkin vastaan, että meillä kun olisi pakkasessa vielä 2 pientä rakasta huurunenää, niin emme missään nimessä suostu siihen, että alkiot vain hävitettäisiin. Emme kyllä pysty heitä muillekaan luovuttamaan, sillä he ovat Juliuksen täysiä sisaruksia. (eikä niitä toki luovutukseen kelpuutettaisikaan, sillä se olisi liian iso asia kantaa harteilla, että me emme saisi enää lapsia, mutta jotkut saisivat sataprosenttisesti meidän lapsemme. niin paljon kun olenkin luovutettujen sukusolujen käytön puolestapuhuja, niin omassa tilanteessa se olisi tässä mittakaavassa liian iso henkinen painolasti loppuelämäksi)

- no entä sitten suolen poistoleikkaus? HUOH!! NIIN ISO ASIA KANS!!!!! leikkaukset pääsääntöisesti onnistuvat hyvin, toipuminen on aina erittäin yksilöllistä, loppuelämä ilman paskua suolta on hyvin arvaamatonta: toimiiko ruoansulatuselimistö miten; falskaako röörit; tarttenko minkälaista hygieniavarustusta; opinko syömään oikein; miten suolettomuus vaikuttaa lasten "tekemiseen"; hoidetaanko suolettomia lapsettomuusklinikoilla; onko raskaus edes mahdollista suoletonna JNE JNE JNE... isoja isoja asioita.

asiaan tutustuttuani tulin siihen tulokseen, että mitään ei voi varsinaisesti ennustaa, mutta on sekä hyvälaatuista että heikkolaatuista elämää ilman suolta. Noin niinku elämää yleensä. Ja on myös hedelmöityshoidettuja ja luomu raskautuneita. On alatiesynnyttäjiä ja sektioäitejä. Mutta mitään ei voi ennalta ennustaa. Kaikki on niin yksilöllistä.

mutta jos suoli leikattais, ni kaikki liitännäissairaudet katoais, kivut katoais... noin niinku kärjistettynä. Joten kyl mä haluan ton suolen hemmettiin!!!! Toipuminen veis varmasti ison ajan ja elämä ois aika paskaista sen jälkeen, mutta sou vat!!! Mulla on muuten onnellinen elämä, ni ei se ny yhteen paskaan voi kaatua! Ja mulla on Julius!!!

Me siis päätettiin perheemme sisällä, että jos lääkäri leikkausta ehdottaa, ni sinne mennään! Toki se on eri asia, että ehdottaakokaan, sillä ylipainoisia ei mielellään leikata. Mut jospa se ois tarpeeks iso motivaattori pysyvälle laihduttamiselle... nii, jospa...

- no otinhan mä tän asian puheeks sit iha lapsettomuuslääkärimmekin kanssa. hän sanoi että kun vattapoli on ottanu kaiken maailman kokeet ja testit, ni sitte pitää kokoontua moniammatilliseen ryhmään ja punnita parhaat mahdollisuudet. IVF-hoitajamme pasautti, että miksi emme vain menisi heti PAS:siin, sillä olen Juliuksen odotukse pärjännyt kortisonihoidolla ja hyvällä raskausseurannalla, niin miksi en pärjäisi nytkin, kun suoli ei sinänsä ole huonossa kunnossa. NIINPÄ!!!! Tätä mä haluan!!!! Sillä suoletonna raskaus on taas ihan oma juttusa ja saa taas ihan uusia harmaiden hiusten aiheuttajia, että miksi ei tosiaankin kokeilla raskautta samasta lähtökohdasta kuin viimeksikin?

perheemme päätti kuitenkin odottaa vattapolin ottamien labrakokeiden tulokset, lääkärin lausunnon ja sitte vasta lähdetään TAAS puntaroimaan tulevaisuutta...

mut prkl! mä nään unia kokoajan!!!! mä nään unia, että olen suoletonna ja luomuna raskaana!!!! sillä maailmalla liikkuu huhuja, että mikäli naisen elimistössä on joku krooninen tulehdus, ni se heikentää luomuraskautumisen mahdollisuuksia, ja mullahan on toi tulehdus ja mähän en luomusti raskaudu. ni mä nään nyt sit vaa unia, että tulehdus on kadonnut ja elimistö olisi valmis luomuun...

- ja luomuraskautumisesta tuli mieleen... mähän hedelmätön nainen söin kuukauden ehkäisypillereitä, etten vain missään nimessä raskautuisi sen biologisen lääkeen vaikutuksen alaisena... no se kuukausi meni iha hukkaan, sillä vuosin koko kuun!! ja nyt ku tiputus on lopetettu kokonaan, ni en pillereitä enää ees jatka, sillä enää ei tartte pelätä myrkyttynyttä raskautta... ku kyl mun kohdalla ois kaupunkilegenda luomuihmeestä toteutunu, ku sitä ei missään nimessä ois lääketieteellisistä syistä sallittu!


Elämässä on siis nyt meneillään paljon isoja asioita, ja ne on saanu tän naisen aika hissukseksi! siis olee aika hissukseen ja hiljainen ja vakava ja mietteliäs ja pohtiva... mut mä koin tossa eräänä päivänä ahaaelämyksen, ja lakkasin vatvomasta näitä asioita!!!

Mietin että kyllä elämä vain onkin epäreilua! Mietin ja pohdin! Ja tulin siihen tulokseen että EHEI!!!!

"Ei elämä olekaan epäreilua!!! Mun vaakakupissa on voinut olla toisessa nää kaikki hedelmöittymishäiriöt ja suolitulehdukset ja toisessa totaalilapsettomuus ja paksunsuolen syöpä ja kuolema nuorena ja lapsettomana. Ja mun vaakakuppi onkin kallistunut ikävään, mutta elettävään suolistotulehdukseen ja IHANAAN YHTEEN LAPSEEN!!!! Elämä onkin ollut REILU!!!!! Se on aatellu, että annetaan tolle Satulle noi elämää hieman hankaloittavat terveydelliset vaivat, sillä niiden kanssa hän voi kuitenkin elää HYVÄÄ ELÄMÄÄ RAKKAAN PERHEENSÄ KANSSA!!!!!!"

Niin se kuulkaa on!!! Ja nyt NAUTITAAN ELÄMÄSTÄ JA RAKKAISTA ja eletään elämää täysillä!!!!!

KIITOS TÄSTÄ VÄHEMMÄSTÄ PAHASTA!!!!! Olen KIITOLLINEN että saan elää hyvää ja rakastavaa elämää!!!!!



edit aijuuja kävin mammografiassa ja rintarauhasten ultraäänitutkimuksessa, sillä vasen rintani on maailman kyhmyisin ja kipein tissi ! mut ei siellä luojan kiitos ollut mitään!!!! ei vaikka lääkäri kuinka katto ja kokeili ja tunsi kyhmyt ja uskoi kivut, mutta kuvissa ei vain näkynyt mitään. kuvat tutkti sekä radiologi että naistentautien erikoislääkäri, joten uskottava mun on. ei diagnoosia. ainoastaan kehoitus vain elää asian kanssa. Ja mähän elän kiitollisena, sillä kyl ny kivut ja kyhmyt kestää, ku tietää että ne ei ole mitään pahaa!!! ne on nyt mammottu 3 kertaa ja ultrattu 4 kertaa, joten eiköhä täti jo ala uskoo!!!